Kevät alkaa olla jo loppusuoralla ja paljon on taas mahtunut tähän kevääseen, kuten jo aikaisemmin olen kirjoittanut miten epäonnisuus ottanut jälleen vallan. Epäonnisuus voi olla joskus vaikea katkaista, jolloin helposti jää kierre päälle itsestään riippumattomista asioista. Kerroin kuinka sain apua pyytäessä sitä oikealla hetkellä, jolloin siitä oli myös helppo jatkaa kun se korkein kynnys on ylitetty, eli itsensä. Yli neljä vuotta on dialyysiä takana ja väistämättä se alkaa jossain myöskin tuntumaan ja näkymään niin henkisesti kuin fyysisesti. Maaliskuinen tapahtuma oli lähinnä henkisesti enemmän kova paikka, joka näkyi myöskin eräänlaisena fyysisenä oireina, jolloin tunsin lähes mahdottomuutena olla neljä tuntia paikallaan, hermostuneisuus, jännitys, ahdistus on epämiellyttäviä tunnetiloja sen neljän tunnin ajan, vaikka voisi kuvitella, että se on jo rutiiniomaista kuin näin pitkään on käynyt jo dialyysissä. Ei, se ei mene niin, se on pakko, vaihtoehtoja ei ole, tunsit olosi hyväksi tai huonoksi hoitopäivinä. Olen verrannut tätä dialyysiä pitkään työputkeen vailla kesälomaa, jonka päättymisestä ei ole tietoa. Hermostuneisuus ja jatkuva epävarmuus pahentavat monesti itsestään riippumattomia oireita, vaikka näitä asioita ei tietoisesti ajattele päällimmäiseksi, ne jostain syystä tulevat odottamattomasti pintaan. Onneksi myöskin tähän olen saanut apua ja uskaltanut hakea sitä, keskustelu ammattilaisen kanssa on antanut avun avaimet, jotka on ollut iso apu, en ole pelännyt koskaan leimautumista, joka meillä suomalaisilla saattaa olla pienoinen este hakea keskusteluapua henkisiin vaivoihin.

Olen pitänyt aina itseäni vahvana selviytyjänä ja ajattelemalla, että ”emmä mitään psykologia tarvi” On kuitenkin rohkeasti tunnustettava, onneksi olen ollut tässä väärässä, nyt olen jäsennellyt enemmän asioita kuin normaalisti, on aivan eri asia puhua ammatti-ihmisen kanssa kuin kotiväen kanssa, vaikka kotonakin jutut ovat edelleen mallillaan, avoimuus ja rehellisyys ovat niitä avainsanoja, jolla asioita lähdetään purkamaan. Asioista vähättely ja pihtailu eivät johda mihinkään konkreettiseen avuntunteeseen. Viime vuodet ovat olleet liian paljon vastoinkäymisiä täynnä, vaikka painavinta asiaa en tähän kirjoita, se asia on viimeisen pari vuotta syönyt sisintä, vain ne voi asian ymmärtää syvintä, jos on jälkikasvua. On ollut helppoa huomata, että sisintä helpottaa puhuminen, pohdinta ja seuraukset, omalla tavallaan mieli kevenee ja helpottaa jäsentelemään asioita. Niin kauan kuin pelkkä puhuminen auttaa, ei tarvitse turvautua lääkkeisiin, niissäkin on aina riskinsä, mutta itse käyttäisin sitä vaan äärimmäisissä tapauksissa kun yksinkertaisesti mikään ei enään auttaisi. Olen aina kuitenkin ollut mukavuudenhaluinen ja sosiaalinen ihminen, kaipaan sitä normaalia elämää, joka oli mahdollista viimeksi noin viisi vuotta sitten, olla, mennä ja tulla, sekä ennen kaikkea olla oma itsensä kenelle vaan! Sairaus on muuttanut väistämättä monella tapaa, enkä osaa ihan tarkalleen sanoa, että miten, koska viikot ja päivät vaihtelee välillä niin paljon, että välillä pystyy olemaan aivan oma itsenä huumoritasolla ja välillä on niin hiljaista poikaa, että voi kysyä, että onko kaikki hyvin, johon on välillä vastattava, ei, ei ole. Avoimuudella ja rehellisyydellä pääsee pitkälle kunhan sen uskaltaa myöntää. Uskon että tuleva kesä helpottaa paljon asioita, vaikka korona ei varmasti jätä meitä suomalaisia kuitenkaan rauhaan, niin kauan kun, on toivoa niin, sitä silloin on ja luottamus huomiseen on aina pidettävä, vaikka se ei ole aina helppoa, mutta siitä huolimatta vahvuus edelleen asuu minussa!