Viime vuosina kirjottamiset ovat jääneet vähälle osalle, ei ole ollut kiinni siitä, etteikö aiheita olisi ollut. Tilanne viime vuonna on ollut hyvin raskasta, tosin hyviäkin asioitakin löytyy paljon. Ikää kun allekirjoittaneelle tulee aina vuodessa yksi lisää, niin elämän opetuksen aiheet käyvät merkitsevämmäksi ja niiden aiheiden pohdinnoista saisi aina, vaikka kuinka hyväkin aiheen kirjoitettavaksi, mutta syvä analysointi tuottaa sitten luovuuden tuskan. Vielä tähän asti kirjoittaessa en edes tiedä tarkkaa otsikkoa tai varsinaisen tekstin sisältöä, mutta olen kuitenkin ajatellut pikkuisen kirjoittaa mitä vuosi 2018 piti sisällään, johon löysin myös elämisen ilon tavallaan uudelleen sairasteluista huolimatta, sekä uuden iskulauseen lainaten edesmenneen suomalaisen artistilta, edelleen se on ”Real life is rock”, mutta uudeksi lisäksi on tullut ”Eletään vaan vaikka piruuttaan ilman turhia murheita”, josta tarkemmin tarinan edetessä selviää miksi juuri näin!

Vuosi 2018 alkoi jo melkoisen surkeasti, kun tein vielä kotona dialyysia, matkassa oli toisin todella huonoa tuuriakin, kun sain saman talven aikana kaksi vatsakalvotulehdusta. Nämä olivat suhteellisen lieväoireisia, vaikka tunnetusti näihin kuuluu melkoisen kovat vatsakivut. Onneksi sain kuitenkin melkoisen nopeasti siihen purevat lääkkeet, että tilanne ei päässyt tämän pahemmaksi. Toipuminen otti kyllä veronsa, jolloin kevättä kohden kunto pääsi hieman tippumaan ja voimat vähenemään, koska lopullisesti toivuin maaliskuun puolenvälin tienoilla näistä kahdesta tulehduksesta. Kesästä arvelin tulevan hieman hankala. Hankala tulikin, kun kesä olikin melkoisen kuumaa, joka uuvutti jo, senkin edestä mikä oli. Kesä meni alkuosin tavalliseen tapaan ollessa mahdollisimman paljon mökillä, jossa oli tuolloin iso projekti menossa, talon maalaus, jonka serkkupojat hoitivat hyvin ja mallikkaasti kovalla työllä. Lopputulos on upea! Kesällä tuli myös saunottua tavalliseen tapaan, mutta toisin hyvin kevyesti, olotilat huomioiden, sekä nurmikon leikkuuta ja muita perusjuttuja. Harmistus oli monesti kova, kun dialyysia oli kuitenkin lähdettävä tekemään suhteellisen aikaisin kotiin, joten siinä ei kovinkaan nautittu ihanista suviöistä, joka on suomen kesässä parasta, yötön yö!

Kesää nautittiin kuitenkin sen minkä ehdittiin ja ei vienyt kovinkaan kauan, kun vointi alkoi ilmoitella huonontumisestaan. Pitkään olin kärsinyt voimattomuudesta, kivuista ja väsymyksestä, joka muutenkin kuuluu tähän taudinkuvaan. Kunnes yhtenä kesäyönä heräsin sanoinkuvaamattomiin vatsakipuihin, jälleen epäilys vatsakalvontulehduksesta, ensidiagnoosin tästä saa kivuista, sekä nesteen väristä, joka on normaalista poikkeavan sameata. Kun nämä kaksi asiaa on varmoja, on viipymättä lähdettävä suorinta tietä sairaalaan ajasta riippumatta. Ajattelin ensimmäisenä, ”ei kai taas”. Tämä oli jo kolmas vatsakalvontulehdus puolenvuoden sisään. Jokainen tulehdus on iso riski kokonaisvaltaiselle vatsantoiminnalle tavalla tai toisella. Kipu oli kuitenkin paljon kovempi, edellisiin verrattuna, tärkeintä oli kuitenkin päästä hoitoon mahdollisimman nopeasti. Kello oli jotain kolme yöllä, kuin valtava kipu iski. Oli viipymättä soitettava kyyti Acutaan Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Taksin tuleminen kestikin ylllättävän pitkään, hieman tunti... Kovissa kivuissa odotellessa tunnit ja minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Syynä oli kun pirssikuskilta oli jäänyt puhelin illalla äänettömälle.... Mutta päästyäni Acutaan pienen odottelun jälkeen pääsin kun pääsinkin yllättävän nopeasti hoitoon osastolle ja lääkkeet suorinta tietä vatsaan nesteiden kautta sisään. Vaikutus alkaa normaalisti näkyä jo kolmen päivän jälkeen, mutta toisin kuitenkin kävi. Lääkkeistä oli kyllä vastetta pöpölle, mutta enemmän ihmettelemisen aihetta oli siinä, että vointini oli edelleen kivulias sekä heikko. Tätä lähdettiin sitten tutkimaan, että miksi näin? Ensimmäisistä ei oikein saatu selkoa, tai kuvissa ei löytynyt mikään poikkeavaa. Kipeänä ollessani, ei ruoka ja juoma oikein maittanut laisinkaan, joten ei siinä nälkää paljoa ehditty näkemään, kunnes jälleen lähdettiin viemään kuviin, kun vatsani toiminta reistaili, seuraavissa kuvauksissa todettiin olevan tukos ohutsuolessa, kun vatsani turposi ja oksentelin puolitoista vuorokautta. Nämä vastoinkäymiset luonnollisesti lopettivat pd-dialyysin siihen paikkaan. Vatsaturpeena täynnä kun krapula aamuna oksennusta. Hoitoon auttoi vaan nenämahaletku, josta sitten irtosikin hyvä määrä nestettä ja olo helpotti kummasti. Tiedossa olikin sitten paljon skeptisyyttä herättänyt itsessä oleva hemodialyysi, juuri näiden pistelyiden vuoksi, sekä, että ihmiset ovat kovin väsyneempiä hoidon jälkeen. Viipymättä leikattiin pd-katetri pois ja asennettiin hemodialyysiä varten kaulavaltimoon menevä tunneloitu letku, josta voidaan tehdä ”hätätilassa” dialyysiä! 

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat varsin pitkään ja erilaisia haasteita tuli eteeni, vaikka millä mitalla. Luulin selviäväni näistä kaikista suhteellisen helpolla, mutta kuitenkin osastolla ollessani yhtenä yönä tunsin valtavan viiltävän kivun alavatsallani, jonka jälkeen alkoi varsinaiset vaikeudet. Yleensä kestän kivut varsin hyvin, mutta tämä kipu vei jo voiton kaikesta muista, mitä olen eläessäni kokenut, ei auttanut tavalliset kipulääkkeet tähän kipuun. Heti aamun saavuttua kuvattiin, josta selvisi, että umpipussi oli puhjennut, joka vuoti verta suoraan vatsaonteloon. Vuodostakaan ei saatu heti selvyyttä, että mistä se voisi johtua, kun pari päivää aikaisemmin oli leikattu pd-katetri pois. Tätä vuotoa selvitettiin Angion avulla, eli varjoaineen avulla, mentiin nivusvaltimon kautta vatsan alueelle, josta ruiskutettiin varjoainetta, josta mahdolliset vuodot voidaan havaita. Tämä tutkimus osoittautui kuitenkin tuloksettomaksi. Kivut olivat pitkään kovat mutta ne hellittivät välillä niinkin, että ei niitä juurikaan aina ollut, toisin lääkitykset olivat melkoisen kovat ja parhaimmillaan meni neljää tai viisi erilaista antibioottia suoraan suoneen, plus kipulääkkeet päälle. Vatsan toiminta oli kyllä melkoisen kyseenalainen koko tuon ajan. Yleensä tällainen puhkeaminen parantuu itsestään, joten pitkään mentiin ns. odotteluhoidolla. Tunnit, päivät ja viikot tuntuivat pitkiltä, peruskuntoni romahti täysin siihen pisteeseen, että kävely oli opeteltava uudelleen, kun pahimmasta oltiin päästy. Jopa vessassa käynti oli ylitsepääsemätön, voimat loppuivat yksinkertaisesti niin totaalisesti, että en päässyt eteenpäin. 

 Vaikeat tilanteet olivat aikamoista vuoristorataa, välillä näytti, että menossa parempaan suuntaan ja suunta on ylöspäin, seuraavana päivänä näytti taas, että otetaan toipumisessa takapakkia. Tämä otti henkisen voiman päälle melkoisesti kovaa. Hoitajat ehdottivat psykologin kanssa juttelua, emmin ensimmäisen kerran asiaa kun, ajattelin että olen selvinnyt ennenkin näistä koettelemuksista, kuten muutama vuosi sitten tarinalla ”sairaan kova juttu”! Pari päivää myöhemmin päätin pyytää keskusteluapua hieman, kun tilanne näytti hieman huonolta. Keskustelusta oli apua monella tapaa, olen sosiaalinen ihminen, joten pidän keskusteluista, monipuolisista sellaisista, ne pitää mielen virkeänä ja antaa unohtaa paskat jutut hetkeksi. Oli muutamia ihmisiä, jotka eivät ymmärtänyt kuinka huonossa tilanteessa olin näiden asioiden kanssa sairaalavuoteella ja toivoen huomisen vielä tulevan. Eräs tuntemani henkilö päätti ajattelemattomasti seuraavalaista, koska olin tehnyt pyynnön yhdestä asiasta hoidettavaksi eräälle. Enkä oikeastaan ole vieläkään ymmärrä mistä hän oli niin kimpaantunut kun, piti avautua viestien kautta.

Viesti kuului seuraavasti; ”Aivan suorastan paskaa ja ala-arvoista sinun käytöksesi. Uskomatonta Olet huonokäytöksinen juntti. Opettele arvostamaan muista ihmisiä ja hoitamaan asiasi. En halua kuulua kaveri- tai lähipiiriisi.” Eikä olla oltu sen jälkeen yhteyksissä!!

Kuinkahan moni minut tunteva henkilö olisi oikeasti samaa mieltä hänen kanssaan, epäilen että ei moni!

Valitettavasti tämä ihminen ei ymmärtänyt tilannettani, sekä eikä hän tunne minua kunnolla kuin muutamien kertojen näkemisen perusteella, eikä hän tiedä miten paljon olen elämässäni ottanut vastuuta niin itseni ja monen muun ihmisen asioita hoitaakseni ja saanut luottamuksen niiden kautta. Tämä viesti, ei antanut minulle syytä provosoitua, tämä enemmän antoi sisua, että "saatana nousen tästä vielä"- ja näyttää vielä kerran niille suurille epäilyksille mitä joillakin ihmisillä oli tai sitten ei tarvinut edes epäillä.

Eletään jo elokuun puoltaväliä ja kuukausi lähenee ollessani sairaalassa, jolloin tapahtui kuitenkin merkittävä käänne parempaan, kun lääkärit päättivät, että vatsani on leikattava, kun käännettä parempaan ”odotteluhoidolla ei ole tapahtunut”. Ensimmäistä kertaa lääkärit ottivat puheeksi mahdollisen suoliavanteen tekemisen leikkauksen yhteydessä! Mitä ja mikä se tarkoittaa, kuinka se vaikuttaa elämään ja miten… lukuisia kysymyksiä vailla vastauksia. Näihin suuripaan osaan sain vastaukset jo saman vuorokauden aikana hoitavilta hoitajilta. Oloni oli todella helpottunut ja samalla huomasin, että he ovat tätä todellakin ennenkin tehneet ja ei olisi mikään uusi juttu.

Leikkaus kesti useamman tunnin ja samalla myös huomasi, että tämän päivän kipulääkkeet ovat melkoisen tehokkaita, en tuntenut minkäänlaista kipua leikkauksen jälkeen. Koin muutamien päivien jälkeen, että leikkaus oli suuri helpotus, kuin kivut olivat hävinneet ja suolen toiminta alkoi palautua ”normaaliksi”, mutta toipuminen oli hidas. Vei vielä useita viikkoja, kun tulehdukset ja kunto alkoi vakiintua, kuntoa verotti vielä kolmesti viikossa tehtävät dialyysit tai useampi viikossa siihen aikaan. Kunnon palauttamiseksi oli opeteltava kävelemään, koska useiden viikkojen sängyssä makoilu oli yksinkertaisesti vienyt kaikki lihakset ja voimat mennessään. Ensimmäiset askeleet olivat raskaita ja lyhyitä, mutta määrätietoisesti mentiin eteenpäin. Tunsin suurta helpotusta, kun asiat alkoivat pikkuhiljaa sujua paremmin, kun aiemmin ja jopa paremmin kun kotona tehtyjen dialyysien aikaan.

Kotiin pääsin kahden kuukauden ja yhden päivän jälkeen. Sairaalajakso oli pitkä ja voimia vieviä jakso, mutta sain kiittää siitä hyvästä saadusta hoidosta ja ammattitaitoisista ammattilaisista henkilöistä jotka tekevät tarkkaa ja määrätietoista työtä. Vaikka tähän tekstiin on vaikea kuvailla kaikkia tunnetiloja ja tilanteita mitkä kaikkea on tullut käsiteltyä näinä aikoina, mutta kerran sanoin isälleni, ”että on se perkele, kun saa näin monta kertaa elämänsä aikana kaivaa itsensä aina elävien kirjoihin aina uudelleen ja uudelleen”, kertoo jo hyvin paljon, että elämässä on koettu ennenkin vastoinkäymisiä. 

Vaikeina aikoina mietin ja ajattelin Hilma tyttöä ja se antoi syitä taistella ja jatkaa elämää, sekä halu antaa tytölle vielä niitä hetkiä, joka en ole voinut vielä antaa hänelle.

Ennen näitä kaikkia vastoinkäymisiä, koko alkuvuoden aina heinäkuun puolenvälin asti sain tehdä tuttavuutta paremmin kuin, koskaan tyttäreni kanssa. Tutustumiset olivat antoisia ja hyvin leikkisiä, luettiin, pelattiin, ulkoiltiin ja höpötettiin, kerroin tarinoita matkoista maailmalla. Luonnollisesti paluumatkat olivat itselle ajellessa hymyissä suin ja miettien miten pienistä asioista onni voikaan olla kiinni.

Tapaamiset olivat hyvin arvokkaita puolin ja toisin monella tapaan. Aikaisempina vuosina tapaamiset ovat jollakin tavalla jääneet laihaksi. Vuoden alkupuoliskon tapaamiset korostuivat entistä enemmän kuin koskaan, jouduttuani sairaalaan. En voinut kuvitella silloin, että sairaalajaksoni olisi voinut kestää näinkin pitkään, näin ainakin jälkeenpäin on jäänyt hyvä omatunto, että tytär oppi tuntemaan isänsä, että ”isä on hyvä tyyppi!” Vei kuitenkin kolme kuukautta ennen, kuin näin hänet seuraavalla kerralla, kunnes olin vähän toipunut ja raapinut voimia takaisin! Jälleennäkeminen oli lämminhenkinen pitkän halauksen kera, jolloin tytär oppi eka kertaa sanomaan minulle ”iskä”, samalla hetkellä elämän arvon mittasuhteet muuttuvat kädenkäänteessä!

Loppulauseet 

Vuosi 2018 oli niin haastava ja vaikea, vastoinkäymisiä oli niin moneen lähtöön, että sellaista tasaista linjaa ja keskitietä ei tahtonut löytyä. Rakkaus, kipu, tuska, ikävä ja huoli olivat aina päivittäiset tuntemukset. Epävarmuus ja kuolemanpelko olivat myös ajoittain läsnä, jota oppi kunnioittamaan. Olen ollut aina elämässä rehellinen ja nöyrä uusissa tilanteissa, nämä tilanteet opettivat sitä vielä enemmän ja rakastamaan aina seuraavaa aamua sitäkin enemmän ja enemmän. Luottamukset loivat vahvoja tunnesiteitä hoitohenkilö- ja ammattikuntaa kohtaan, heidän ollessa vaikeissa päätöksien pyörteissä. Lukuisia kivuliaita toimenpiteitä tehtiin ja tuskan hiki hiipi hiljaa välillä otsalle ja hampaita irvistäen, vaikka jotkin saattoivat purkaa huonoa päiväänsä puhelimen välityksellä, sanoin tyyliini ”aha” Kovuus- ja taistelutahto elämää kohtaan kasvoi päivä päivältä. Määrätietoisuus antoi uskoa paremmasta huomisesta, kova kalliokin voi joskus murtua, mutta itse löysin kauan kadoksissa olleen identiteetin, joka oli vuosia kateissa, nyt tunnen olevani vaativampi, määrätietoisempi ja päättäväisempi uusissa tilanteissa, jossa myös rauhallisuus korostuu monenlaisissa tilanteissa. Loppuvuodesta korostui sitäkin enemmän tullessa lisää haasteita enemmän eteen, mutta siitä en kuitenkaan sen enempää avaa tässä kirjoituksessa. Mutta kerran vielä yritettiin kampittaa henkisesti ja ihan kun ei olisi vielä tarpeeksi koettu jo tässä muutaman kuukauden aikana, silloin ajattelin että ”P****LE!! MUTTA Kaikesta näistä huolimatta olin silti löytänyt sisäisen rauhani ja olla sinut itseni kanssa, sekä elää vaan vaikka piruuttaan ilman turhia murheita! Elämää osaa arvostaa sitäkin enemmän ja osaa nauttia arjen pienistä hetkistä mitä arki tuo eteensä, niiden kanssa pitää olla tyytyväinen, vaikka ei aina kirkkainta aina pysty saavuttamaan, mutta silti edelleen on näin REAL LIFE IS ROCK!