Tämä kesä ei ole kovinkaan hellinnyt meitä suomalaisia lämpimillä ilmoillaan, mutta ei tämä kuitenkaan mahdottomasti ole kuitenkaan häirinnyt, kuin lomaakaan ei ole. Ilma saisi hieman lämpimämpää olla sen verran, ettei villahousuja tarvitse joka aamu pukea kuin nousee sängystä. Jälleen taas havahdun hetken toviksi miettimään, mistähän aiheesta sitä kirjoittaisi omille sivuillensa, vaikka väkisin juttua ei saa aikaiseksi yhtikäs mitään.  

On taas mahdottoman vaikeata löytää aihetta kirjoittamiseen ja sitä olen yrittänyt metsästää jo jokin aikaa. Täytyy pyrkiä siihenkin, ettei tulisi liikaa toistamista ja tarinoista edellisen kaltaisia. Katsellessani omia kirjoitelmia ja aikajanaa, jestas ajatella, että 10 vuotta tulee syksyllä sivujen perustamisesta ja kirjoituksia on jo ehtinyt kertyä yli 30 kappaletta. Jokaisena vuotena on oma historiansa ja tarkoituksensa. Kun aikaisempia kirjoituksia lukee sitä muistaa tapahtumat kuin eilisen päivät. Osa on iloisia ja surullisia kirjoituksia. Mieleenpainuvimpia hetkiä on useita, mutta erityisesti henkilökohtaisesti itselleni merkitsee enemmän oman tyttäreni syntymä. Jo yli puolitoista vuotta myöhemmin ajattelee ja miettii tarkemmin, miten äkkiä loppujen lopuksi nuoruus katoaa vanhemmuuden tultua arkeen ja kuvioon. On ilo nähdä kuitenkin, miten nopeasti pieni ihminen kasvaa ja meno on niin huolettoman oloista, kuin huoli on aina itsellä lähimmäisistä ihmisistä enemmän tai vähemmän kun vastuuntuntoisuus kasvaa iän myötä.Mitä enemmän ikää allekirjoittaneelle tulee, sitä enemmän sitä kaipaa menneitä aikoja! Muistan valtavan hyvin, kuin vielä reilu kymmenen vuotta sitten nauroin vanhemmilleni, kuin puhuivat nuoruudestaan ja kuinka olisi kivaa elää niitä aikoja uudelleen kuin aika oli ns. huoletonta.  

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin nöyränä minä ihmisenä ymmärrän miksi, ja varsinkin silloin kuin 30 rapsahtaa mittariin, vaikka ikä on vain numeroita. En kuitenkaan myönnä, että suoraan kaipaan teinivuosiani, omalla tavallaan ne olivat aikaa, jota ei halua aina muistella, toki hienoja hetkiä niiltäkin ajoilta löytyy! Ajatellaan että teininä on aina kiire johonkin tai paremmin puhuttuna nuorena. 16 vuotiaana (itse) odotti pääsevänsä ripille, ja siitä eteenpäin odotti. että täyttää 18 vuotta niin saa ajokortin ja auton, ammatillinen koulutus ja ammatti, jotta elämä pääsee ns. ”vauhtiin”.  

 Kun itse täytin aikoinaan täyden iän, eli ajokortti-iän, silloin tuntui olevan vapaa, pystyi menemään omiin tahtiin ja vastuu itsestään kasvoi enemmän. Oli hauskaa mennä kavereiden ja ystävien kanssa, sekä serkkujen kanssa missä milloinkin paikallisessa. Itse olin usein kuitenkin kuskin roolissa, mutta sekin oli oman aikansa ihan mukava rooli.  

Edellisessä pohdintakirjoituksessa ”menneisyyden vahvuus nykyhetkessä” kirjoitin ” Mitä enemmän ikää allekirjoittaneelle on tullut, sitä enemmän miettii mitä nuoruus on tuonut, ottanut ja vienyt, mutta pitkien mietittyjen aikojen jälkeen toteaa että ei päivääkään vaihtaisi pois, kuhan vain muistaa osoittaa sen kuinka hyvin asiat ovat kuitenkin monivaiheisista elämäntilanteista huolimatta. Lapsena sekä teini-ikäisenä kapinoitiin ”huonosta elämästä” ja kaikesta muustakin pienestä asioista naristiin, että ”miksei”. Nyt kuitenkin vuosien kuluttua henkisesti kasvaneena ymmärtää, että miksi kiellettiin, ja rajoitettiin, mutta kuitenkin lapsuus ja teini elämä oli omalta osaltani hienoa aikaa! Ei tarvinnut murehtia isoista asioista ja miettiä isoja arjen tuomia haasteita, vaikka niitäkin silloin aikoinaan oli enemmän ja vähemmän, mutta ”loppujen lopuksi” se oli hyvää aikaa, joka kannatti elää täysillä!”  

Täysillä elettiin silloin ja se kannatti. Nyt on kuitenkin se elämänvaihe jolloin on aika rauhoittua, mutta kummasti ihminen kasvaa erilaisissa elämänpyörteissä, myönnän rehellisesti, että tyttäreni syntymä viimeistään muutti elämäni omalla tavalla. Näin ainakin koen, myös muut perheenjäsenet sen todenneet ja huomanneet. Se on asia josta täytyy pitää kiinni antaa rakkautta, kuin saa sitä itsekin samalla monin kerroin takaisin. Pieni arjen hetki, kuin saa jakaa lapsen kanssa aika, on iso juttu. On onni oppia konttaamaan vielä varttuneimmillakin vuosillaan, eikä marssia tahdissa. Henkilökohtaisesti se on kullanarvoista aikaa elämässä ja ennen kaikkea perhe, kuin voi antaa aikaa yhteiselle hetkellemme aikaa ja nauttia yhdessäolostamme hetken huolettomasti. Nuoruus taakse jää vanhemmuuden myötä.