Kun tarpeeksi kauan antaa asioiden kypsyä, on ne helpompi pukea sanoiksi jälkeenpäin. Tämä seuraava kirjoitus kertoo sisäisestä tuskasta, joka tuskin koskaan lähtee pois. Tarina pohjautuu aiemmin kirjoitettuun elämän tähtihetkiä. Tarinassa kerrottiin iloisia asioita ja tunnelmia, kuinka sinusta tulee isovanhempi tai jokin muu titteliä omaava perheenjäsen. Ilosia tunnelmia elettiin tuolloin muutama vuosi sitten. Tuli elämässä suvantovaiheita kuten ”Rakkauden turmio ja kannattelema”, tunnelma oli hyvin monikirjoinen, joiden pohtiminen kesti pitkään, sen mikä tässä elämässä on tärkeä. Sirpaleet saatiin koottua pikkuhiljaa kohdalleen ja nostettiin takaisin itsetunto sen mitkä olivat vaikeat ajat vieneet.  

Äitini tilanne oli ollut jo vaikea useita vuosia terveyden osalta, joten siksi aikoinaan elämän tähtihetkiä oli silloin iloisempi, kun moni osasi odottaa. Hänestä tulisi mummu, tämä tieto luonnollisesti antoi virtaa hänen vaikeisiin aikoihin, eikä silloin arki perheessä ollut kovin helppo. Monet arjen pienet ilot oli otettava tämän tapaisista hetkistä. Oma tilanteeni oli pitkään vielä suhteellisen hyvä vaikeista ajoista huolimatta, menestystä tuli urheilun saralla, niin myöskin työelämässä luisti asiat hyvin. Nämä olivat asioita joka, perheessä arvostettiin korkealle, kannustusta ja itsetunnon kohennusta tuli sopivassa määrin, että jalat pysyivät silti tukevasti maassa. Pikkuhiljaa oma terveyskin alkoi antaa merkkejä siitä, että vaatii enemmän tarkkaavaisuutta, mutta pienillä muutoksilla pystyttiin jonkin aikaan menemään eteenpäin. Viimeisen MM-kisamatkan Argentiinan jälkeen terveyteni antoi lopullisesti periksi. Tämä luonnollisesti vaikutti koko perheeni hyvinvointiin koko tavalla. Etenkin äitiini, joka oli todella huolissaan minusta, koska hänellä oli sydän paikallaan, tiesin sen sisimmissäni, että hän olisi tullut minua tapaamaan ja vaikka pitämään kädestä kiinni, kun pelko oli kovimmillaan, sillä oli hän tehnyt niin ennenkin. Pitkään kuntoni oli sellainen, että oli toiveajattelua ajatella lähteä mihinkään kauaksi, saati ajaa autoa.  

Olin pitkään näkemästä tytärtäni, seitsemän kuukautta kesti sairastumiseni jälkeen nähdä tyttäreni…pahalta tuntui tuo aika olla näkemättä tyttöä, joka oli vieraantunut isästä jonkin verran tuon seitsemän kuukauden aikana.  

Äitini tilanne huononi etisestään, mitä enemmän vuosia kului eteenpäin, jossain vaiheessa alkoi näyttään tilanne jo niin toivottomalta. Viimeisinä vuosina kuoleman pelko oli joka päivä läsnä. Näinä vaikeina aikoina mummo oli nähnyt lapsenlapsen vain kerran aiemmin. Tein äidilleni elämäni kovimman lupauksen silloin, että hän näkee vielä lapsenlapsensa, ennen kuin viimeinen päiväsi koittaa. Sillä hän oli minulle myös tehnyt lupauksia, josta hän piti aina kiinni, sillä hän oli hyvä äiti. Kaikki kaunis loppuu aikanaan, sillä näin ei kuitenkaan koskaan käynyt useista yrityksistä huolimatta koko kolmen vuoden aikana.  

Äitini tiesi olevan päivänsä päättymässä, sillä hän itki monesti siitä miksi, kuin hiekka tiimalasissa väheni hiljalleen. Minä en osannut koskaan vastata hänen kysymykseensä, joka mietin yhä tänä päivänäkin. Vielä kuolinvuoteella pyysin häneltä syvästi anteeksi pidelleen häntä kädestä, että en pystynyt pitämään lupaustani, vaikka se olikin helpompaa, kun sanomalla näkemiin ja hyvää matkaa.  

Eikä asiaa yhtään helpottanut, kun kaiken jälkeen sanotaan, myöhemmin toisaalla, että olisi pitänyt tulla aiemmin.  

Näiden kaikkien vaiheiden jälkeen minun omatuntoni on silti aina puhdas.