Kun kohtalot eivät anna sielulle ja mielelle rauhaa, on vaikea joskus sisäistää nopeita muutoksia, jotka elämässä tulevat eteen. Kovista koettelemuksista ei ole edes vuottakaan kulunut kun uutta ”tuodaan tarjottimelle!” On ollut kuitenkin tiedossa, että tiettyjä haasteita tulee elämässä olemaan, mutta koskaan sitä ei osaa ajatella, että millaisia niistä tulossa, mutta onneksi emme kuitenkaan näe niitä lasipallon läpi.  

Hurjaa vauhtia mentiin kevään aikana painon kanssa, koska nestettä oli ollut jo vuosia enemmän kun on ollut tarvetta. Niinkin paljon kiskottiin, että painoni tipahti alimmilleen muutamassa viikossa 61,5kg → 53,6kg, osasin sen verran jo vääntää tuostakin vitsiä, ”pitäisikö etsiä uutta ammattia paikallisesta kukkakaupasta kukkakepin virkaa!” Onneksi huumori on vaikeuksista huolimatta säilynyt ennallaan, koska se vain pitää mielen terveenä! Minusta jokaisen on sellainen löydettävä, vaikka se ei ole vaikeissa tilanteissa mitenkään helppoa. Kaikki se on vain elämän haasteiden oppimisprosessia ja oppii tuntemaan itsensä ja huomaamaan uusia ulottuvuuksia, myös ensiarvoisen tärkeä oppia hymyilemään elämälle, että ”minä olen edelleen hengissä”

Jo vuonna 2020 oli tiedossa, että edessä on sydänleikkaus, tämä oli selvä viesti, että sitä ennen ei ole asiaa uudelle munuaiselle, koska sen tuoma rasitus voisi olla kohtalokas. Läppä ei toimi oikein ja tehokkaasti, jolloin verenkierto sydämen läpi kulkee vajaana. Tietyllä tavalla tämä oli erittäin onnekkaasti ja nopeasti tullut tilanne eteen, koska ensi arvioon oli 1-2 vuotta, mutta vaakakupissa painoi mahdollinen uusi munuainen, joten tätä oli siitä syystä myös aikaistettava. Vaikka tilanne oli papereissa keskivaikea, eikä juurikaan oireita ollut, vaikka en sitä juuri osannut yhdistää niitä sydämestä johtuvaksi, vasta sitten kuin kaikki muu oli saatu karsittua pois, jotka aiheuttaisivat ylimääräistä väsymystä ja hengästymistä, sekä voimattomuutta. Näitä oireita myös aiheuttaa dialyysi itsestänsä! Jokainen uusi koettelemus ja kokemus kasvattavat elämän elämisen arvoa.

Minulla oli hyvää aikaa hyväksyä tuleva koettelemus sisäisesti ja mietittävä elämän arvokkuutta, jo monen kuukauden ajan, Covid-19 loi omat haasteensa, koska en ole nähnyt Hilma- tyttöä pitkiin aikoihin, aloin kuitenkin hyvissä ajoissa selvittelemään sopimustilannetta, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta, homma osattiin ”sössiä” komeasti, joten minulle ei kuitenkaan jätetty hirveästi vaihtoehtoja, joten tästä aloin tehdä omat toimenpiteet. Saimme kuitenkin sovittua Hilman äidin kanssa huvipuistopäivän Särkänniemeen heinäkuussa, jossa itsekin pääsin virittelemään muistoja 25 vuoden taakse, no helpomminkin saa pään pyörryksiin. Värikkäästä historiasta ja luottamuspulan vuoksi, sovin asiat nykyisin vain virkaa tekevien ihmisten kanssa. Toiveita ja lukuisista maininnoista huolimatta, mielipidettäni ei kuunneltu yhtään. Joten sopimusta ei syntynyt toiveistani huolimatta toivottuun ajankohtaan mennessä, joten leikkaukseni läheni vääjäämättä määrä aikaansa.

Useat muut muodollisuudet oli kuitenkin kunnialla hoidettu kotiin ja kaikki oli omalta osaltaan valmiina, mutta tärkeintä en silti saanut, eikä se ollut halusta kiinni, eli tavata Hilmaa ennen leikkausta, tämä oli tiedossa kaikilla virkaa ajavilla ihmisillä, joten siitä se ei missään nimessä voinut olla kiinni, vaan kyse olisi ollut vain HALUSTA JA TAHDOSTA! Jos tahtotila on vahva, niin mitä tahansa asioita pystytään viemään hyvinkin pienellä vaivalla maaliin, jos niin oikeasti halutaan. Mutta sitä tahtotilaa ei nyt näköjään löytynyt virkakoneistosta?! Lapsenoikeuksista on tästä vain pohjimmiltaan ollut kyse. 

Luotto suomalaiseen yhteiskuntaan oli nyt minulla hyvin kaksijakoinen, lapsen asioissa luottamus on nolla, mutta suomalaiseen lääketieteeseen ja osaamiseen on ollut jo vuosia vankkumaton ja luottamus ja juuret ovat syvä, ja kiitollisuus huokuu, sekä onnellisuus olla suomalaisessa lääketieteen osaavissa käsissä. Leikkaus suoritettiin Tampereen yliopistollisessa keskussairaalan sydänsairaalassa, moni asia on vuosien aikana pelottanut enemmän tai vähemmän, mutta yksi pelottavimmista ollut vuonna 2018 tapahtunut ”Sairaankova juttu”- jossa minulle tehtiin avanne, silloin vietin kokonaiset kaksi kuukautta sairaalassa ja silloin tuli tunne, että tästä talosta en enää elävä kävelle pois. Vaikka sydän leikkaus oli iso toimenpide, mutta jotenkin tuntui, pieneltä näistä verraten, tiedän etten voi siitä huolimatta vähätellä niillä ja mitata niillä millään. Huomionarvoista on kuitenkin se, että tavoite on huomattava elämänlaadun parantaminen. Viime vuosina olen ollut herkempi jännittämään erilaisia ja synnyttänyt pelkotiloja, se ei voi olla tilanteessani mitenkään kovinkaan yllätyksellistä, koska jatkuvasti elämä on yhtä kamppailua erilaisten haasteiden kanssa, mutta olen pyrkinyt kääntäväni ne aina voitoksi. Vipuvoima on löydettävä niihin aina arjen pikku asioista, vanhoista tai uusista. Kaikkina tällaisina haasteiden edessä olen oppinut myös olemaan pessimistinen, mutta toivon ensisijaisesti kaiken menevän hyvin, mutta aina takaportti ajatuksissa kolkutellut, että homma menee aina pidemmän kaavaan mukaan, kuten tässäkin tapauksessa ei siltä säästytty, joten asenne osui kohdalleen. Pari ensimmäistä vuorokautta leikkauksen jälkeen meni hyvin nopeasti ja toipuminen yllätti jopa hoitajatkin. Kuten arvata saattaa, ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Rintaonteloon mennyt dreenit, rupesivat erittämään ”maitomaista” eritettä, joka on jokseenkin harvinaista, kun rintakehä alueella ”ronkitaan” merkit viittasivat siihen, että imusuonisto oli jotenkin vaurioitunut. Hoitokeinona oli täydellinen syömättömyys viikko, tarkoitti sitä että ei muruakaan vatsan päälle. Tämä, jos mikään muu ei kysynyt sitä viimeistä sisua, joka sinulla on enää irrotettavissa. Ravintotasapaino kulutti kehoa ja mieltä rotanlailla, kun lasketaan dialyysissä tullut 4h kestoinen flimmeri, syke oli epäsäännöllinen ja nopea 140-170 välissä. Ei naurattanut Joni poikaa tässä kohtaan, onneksi tätä oli tasoittamassa erittäin hyvä huonekaverini silloin, olimme noin viikon samassa huoneessa. On harvoja ihmisiä, jotka jää mieleen, mutta hän oli yksi niistä. Joten elävästi jää mieleen, kun hän oli pääsemässä jo kotiin, samalla siinä toivotettiin tuttuun tapaan hyvät voinnit ja jatkot, mutta lopuksi totesi, joka jäi minulle mieleen. ”Kun seuraavan kerran nähdään, haluan nähdä ton hymysi” Kiitos voimaannuttavista sanoista, antoi valtavasti potkua toipumiseen josta loppu onkin historiaa. Monen asian huomasin parantuneen, ja seuraava tavoite tässä on mikä muukaan, kuin uuden munuaisen löytyminen, ja toivotaan sellaisen joskus vielä mahdollista. Koska koen, että minulla on valtavasti näkemättä, kokematta, oivaltamatta elämässä, koska minulla on unelmia, vaikka olenkin saavuttanut paljon, enkä ole edes katkera nykyiselle elämäntilanteelleni.

Tämä vuosi on sisältänyt kaksi erittäin isoa sairaalakeikkaa, ensimmäinen oli vuodenvaihteessa keuhkoinfektion vuoksi, johon sain parhaillaan, jopa neljää antibioottikuuria ja kotona kahta erilaista kolmen viikon ajan. Vaikka näitä kahta ei voida millään tavalla mitata keskenään kovuusasteissa, mutta kummatkin on, tai jokainen on aina oma tarinansa, eikä ne ole kenenkään muun tarinan kanssa verrannollisia, eikä niistä palkintoja myönnetä, ellet sitten ole saavuttanut elämässäsi jotain mitä nämä erilaiset koettelemukset ovat siihen antaneet mahdollisuuden. Vipuvoimana elämään antaa Hilma ja veljeni lapsineen, sukulaiset ja ystävät. Niistä aion pitää kiinni, ja toivon pystyväni antamaan sitä vipuvoimaa elämään myös heillekin. Olkoon tämä teksti myös jonkinlaisena kannustimena vaikeisiin hetkiin, että kaikesta voi selvitä pienellä ajatusleikillä. ”Minä haluan elää!”

Viime vuosina olen etsinyt lauluista inspiraatioita kirjoituksiin aiheita tai jonkilaista "johtolankaa" Tällä kertaan tarttui Markus Salon- Ihmisen nielevä ikävä, tässä oli erittäin osuva riimaus! 

"ihmisen nielevä ikävä

Se on mua purru, mut mä oon vielä hengissä

Oon kuunnellu sen puhetta ja kertonut et tahdon taistella

Uudesta huomisesta

Vielä yhdestä rakkaudesta"

Finfenix- Vahvuus asuu minussa