Kun vastoinkäymiset ottavat henkisen yliotteen, on siihen apua etsittävä selvitäkseen niistä. Reilu puolisen vuotta sitten poistettiin yli 22 vuotta palvellut vanha munuainen uuden tilalta. Tämä kuuluu normaalikirurgisesti rutiinitoimenpiteisiin, toipumisaikakin suhteellisen lyhyt. Elinsiirtolistoilta ehdin olla pois 3-4 viikkoa, ajattelin silloin, ”että kyllä mä sen nyt jaksan olla pois” Talvi on mennyt suhteellisen normaaleissa olosuhteissa käyden dialyysissä kolme kertaa viikossa, eikä muutenkaan suurempaa ongelmaa ollut, yhtä flunssaa lukuun ottamatta joulun ja uudenvuoden vaihteessa. Vuosi 2020 alkaa neljäs vuosi dialyysissä kokonaisuudessaan, josta reilu yksi kokonainen vuosi pois siirtolistoilta, jolloin sitä kuuluisaa kauan odotettua puhelua on tässä tilanteessa turha odottaa.

Eräänä torstai-iltana huomasin pian nukkumaan mentäessä vanhan arven kohdalla, jossa munuainen on aikaisemmin sijainnut pienen noin pienen kananmunan kokoisen turvonneen kohdan. Tämä ei ollut kipeä eikä muutoinkaan oireillut, kun ihon kiristymisenä. Ensimmäinen ajatus se oli tyrä, ensiksi ajattelin kun tältä kohdin on moneen otteeseen operoitu ja vatsakalvodialyysi ovat heikentäneet siltä osin kudoksia ja ovat pettäneet. En kuitenkaan osannut ajatella sitä sen kummallisemmin kuin ei juuri muita oireita ollut. Hiljaa mielessä tuolloin ajattelin, että ei soittoa nyt sitten tähän saumaan. Näytin tätä kohonnutta pattia jo saman viikon lauantaina sairaanhoitajalle dialyysissä, joten siinä tilanteessa ei oikein voitu mitään tehdä, ohjeet ”jos kuumetta tai vointi huononee niin sitten ensiapuun”. Maanantaina katsotaan sitten lääkärin kanssa heti aamulla tilannetta uudelleen.

2.3.2020 klo 2.30 soi puhelin, jota odotetaan meillä elinsiirtoa odottavien keskuudessa aina jännityksellä. ”Tampereen Acutasta lääkäri tässä hei, sinulle olisi mahdollisesti löytynyt uusi munuainen, kuinka nopeasti pääsisit tulemaan tänne Acutaan?” Tässä tuli juuri se tilanne, mitä juuri vähiten sillä hetkellä odotin ja juuri kaikkein vähiten! Tunne oli heti jo se, että mahdollinen siirto ei tule toteutumaan alavatsalla olleen möykyn vuoksi, joka puhelimessa jo lääkäriä varoittelinkin etukäteen. Heti ensitöikseen soitin taksin paikalle kohti Tamperetta ja puolen tunnin sisällä oltiin jo matkassa, siinä ajassa pakattu kaikki tarpeellinen mukaan, jotka on lähes kaikki rutiinia viime vuosilta, kun sairaalakeikat ovat tulleet yllätyksellisesti eteen.

Acutaan päästiin noin tunti soitosta, jossa homma sujui hyvin nopeasti ja mallikkaasti ns. jonon ohi. Verikokeita, EKG, keuhkokuva. Kaikki menivät protokollan mukaan, kuin minkä tahansa elinsiirtokelpoisuuden tutkimisessa. Alavatsalta löytynyt möykky otettiin lähes ensimmäiseksi tutkimuksen kohteeksi kokonaisvaltaisessa kuvassa, ensin ultraäänellä. Ultraäänellä ei saatu oikein kunnollista kuvaa, mitä tämä möykky oli, mutta sen verran selvisi, että se on jokin nestekertymäaluetta. Tarkennusta haettiin sitten varjoainekuvauksella. Varjoainetutkimukset ovat olleet ja reilu puolentoista vuoden takaa tuttu tutkimus ja liiaksikin. Tämä tutkimus tuotti tulosta, jossa selvisi, että möykky osoittautui märkäpesäkkeeksi ja vielä melko kookkaaksi, noin 20x20cm Se siitä sitten haaveet mahdollisesta munuaisen siirron toteutumisesta. Kuten alussa mainittu tunne, että mahdollista siirtoa on turha toivoa melkoisen näkyvän ulkoisesta seikasta. Lopullisen päätöksen teki lopulta elinsiirtokirurgit Helsingissä. Ei auttanut itku markkinoilla, myös tässä kohtaa lääkärit, sekä hoitajat osasivat ottaa tilanteen hyvin haltuun, tilanne ei ollut helppo varsinkaan itselleni vaikka sitä en osaa näyttää aina ulospäin. Näiden nopeiden tilanteiden muuttuessa alkoi käydä hyvin selväksi se, että dialyysi tulee jatkumaan vielä määrittelemättömän pitkän ajan. Lääkärit ottivat heti tilanteen tutkiakseen vatsalla esiintyneen hoitoon, päätettiin asentaa dreeni, jotta märkä pääsee valumaan pois. Kun dreeni oli saatu asetettua, alkoi sisäinen ja henkinen kamppailu, sekä ymmärrys siitä mitä tässä kaikkea on tapahtunut reilu vuorokauden sisällä. Kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti, että ajatukset ei pysynyt enää mukana. Seuraavana päivänä alkoi henkiset paineet kerääntyä koska osasin nyt vasta ymmärtää sen mitä mahdollisuus on lipunut ohitse, aikaisempien kokemuksien pohjalta uskalsin pyytää keskusteluapua sairaanhoitajalta, joka otti siten yhteyttä

tarvittaviin hoitoammattilaisiin. Tarvittava apu oli paikalla jo parin tunnin varoajalla. Keskustelimme sairaanhoitaja psykolgin kanssa reilu puolen tunnin ajan nyt sen hetken vallitsevasta tilasta, ja toki vuosien saatossa kasautuneet paineet alkoivat painamaan taakkaa jo jonkin verran, onhan tässä tapahtunut yhtä jos toista jotka vaikuttivat huomaamattomasti jaksamiseen jo pelkästään perusarjessakin. Neljän vuoden ajan elämä on ollut suht; samojen asioiden ympäröimä ja liiankin tavanomaisen rutiinia, jotka puuduttavat jo ennen menevänä persoonana tuntee itsenä olevan henkisessä vankilassaan, joka on näkymättömässä kahleissaan. Sairaalahoitojakson jälkeen dialyysissä käymiset olivat omalla tavallaan ahdistavia kokemuksia, jota ei aikaisemmin ole olleet. Ehkä tämä oli merkki siitä että mieli ja keho ovat rasitustilassa kaikesta negatiivisesta kokemuksesta täynnä, jota ei omin voimavaroin pysty enää sietämään. Ja äkkiä sitä kuitenkin huomaamattomasti ihminen tuhoutuu sisältäpäin jos kaikki tämmöiset murheet ja taakat kantaa sisällään liian kauan joka on oikeasti pelottavaa kuin yrittää etsiä jo pakokeinoja siten, että niitä ahdistavia kokemuksia ei tulisi. Yleensä olen pystynyt tämmöiset sietämään, mutta jos jatkuvasti tulee vain negatiivisia kokemuksia, niin vaikea on nostaa ja löytää voimavaroja etsien hyvää. Hyvien asioiden pitää tulla odottamattomalla tavallaan pintaan, jolla olisi kauaskantoisia vaikutuksia elämässä! Ei ole heikkoa pyytää apua, ja keskustella niistä jonkun ulkopuolisen ammatti-ihmisen kanssa, en pelkää leimautumista, vaan kokemuksen pohjalta tiedän keskusteluista olevan oikeasti apua, kun voimavarat eivät yksin riitä niiden käsittelemiseen. Itse olen siis kokenut saavani voimia taas jaksaa tätä suppeata elämän pyörää ja toivoen tämän olevan vain väliaikaista ja huomaten vahvuus asuu minussa. Vastoinkäymisten myötä kehitin uuden sloganin, aikaisemmin se on ollut Real Life Is Rock, tämä toimi hyvin silloin kun kaikki elämässä tuntui hyvältä ja huolettomalta. Nyt uutena paremmin kuvaa ”Vahvuus asuu minussa” on voimaannuttava ja itse tsemppaava, itseensä uskominen, että huominen voi olla parempi päivä kun tänään